Leijonien luolassa

Lauantai-aamuna soitimme Lions-clubin kokouksessa. Kokous pidettiin Dadossa, ja meidät oli pyydetty tilaisuuteen tuomaan paikallista väriä ja viihdykettä. Vastaanotto oli positiivista ja innostunutta. Yksi fanikin ilmoittautui, mikä oli tietysti oikein mukavaa, ja alustava kutsu keikallekin saatiin.

Aiemmista keikoista poiketen tällä kertaa välispiikkajina toimivat biisinikkarit. Aukaisin siis itsekin pitkästä aikaa suuni, ja totesin samoin tein, että tämä homma vaatii hiukan hiomista. Mutta Päivin ja Sonjan yhteispelillä spiikit sujuvat mukavasti ja luontevasti.

Kanteleiden kuningas elikkä Tiinan passo kuulostaa tätä nykyä ihan tyytyväiseltä. Kimmo Sarja ei löytänyt pelistä mitään vikaa, eikä ilmeisesti BRR:n ehdottama elektroniikkaharrastajakaan. Ilmeisesti aiemmat hurinat johtuvat soittopaikan kehnosta maadoituksesta tai tähtien asennosta.
Hurinat eivät kuitenkaan ole outoja meitä suuremmillekaan, historiatutkimus paljastaa, että hurinoiden kanssa ovat taistelleet myös Elvis Presley ja Albert Järvinen.

Tämä keikka vedettiin ensimmäistä kertaa niin, että laulut, pilli ja kantele laitettiin PA:n kautta, ja basso omasta vahvistimestaan. Toimii se näinkin! Henna sai myös hankittua herra Sarjan suosituksesta DI-boksin kanteleen ja mikserin väliin, kyseinen laite siis muuttaa "balansoimattoman korkea-impedanssisen linjan balansoiduksi matala-impedanssiseksi linjaksi". Kuulostaa vakuuttavalta, mutta kovin vähän siitä ymmärrän. Mutta toivon, että jatkossa hurinat pysyvät poissa johtuivat ne sitten mistä ja minkä puuttesta hyvänsä! :-)

Takaisin perusteisiin

Sonja viettää sairaslomaa nielurisaleikkauksen jäljiltä ja sillä aikaa muut Vanhat Harput ovat palanneet alkuun ja opetelleet soittamaan kanteletta. Hennan opettaja Riikka Yli-Kotila suunnittelee kantele-häppeninkiä, jossa meilläkin olisi mahdollisuus esiintyä vähän toisenlaisen musiikin merkeissä kuin tavallisesti. Hyvänä tarkoituksena meillä on tehdä sovitus Arja Kastisen kauniista pikkukappaleesta nimeltänsä (Sel.. sil... Selviö.. eiku Siliä... eiku...) Siliö.

Soitinrintamalla on ollut murheita. Tiina ryhtyi haaveilemaan omasta vahvistimesta bassoonsa, mutta siinä vaiheessa tekniikka petti. Mikrofonin maadoituksessa on mitä ilmeisimmin jotain vikaa niin että mikserin kanssa soitettaessa homma toimii mutta pelkän vahvistimen kera tulee ongelmia, särinää ja tehottomuutta. Tilanne korjaantunee Lovikan ja/tai BRR-musiikin suosiolla avustuksella.

------------------------------
Henna tarkentaa vähän lisää. Avuksi soitinongelmaan hälyyttelin ko. mikrofonien kehittäjää Kimmo Sarjaa. Kuskaan kanteleet huomenna Sieviin, jossa ne saavat todennäköisesti kaikista asiantuntevinta kohtelua sähköistettyjen kanteleiden asiantuntijalta.

Vanhat Harput has gone electric

Puolilta päivin saapui Passo. Ystävälliset kuriirit toivat kruunatun kanteleiden kuninkaan emännälleen, joka tarkasti vauriot ja muutokset. Ja laskun.

Tämä jälleennäkeminen tapahtui BRR-musiikissa, jossa sitten Sonja, Tiina ja Henna testasivat PA-laitteita vielä kerran ennen kauppojen tekoa. Saimme ohjeistuksen mikserin käyttöön, ja erityisen tarkasti tutkimme, että mihinkä mikäkin piuha pitää kiinnittää. Sitten roudasimme vehkeet autoon, Henna sattui vielä muistamaan että mikserikin pitää hakea kyytiin. Luultavasti kaikki tarpeellinen siis tuli mukaan.

Illalla myöhään kokoonnuimme sitten pitämään harjoituksia, ja koska olemme "ihan kuin aikuisten muskarissa", Henna järjesti paikalle askartelua, joilla nimikoitiin juuri hankkimamme musiikkitarvikkeet. Vehkeet saatiin kasaan ilman itkuja ja ongelmia, ja ääntäkin lähti heti silloin kuin pitikin. Mitä nyt Henna innoissaan unohti aluksi pistää piuhan kiinni omaan kanteleeseensa.

Soitto sujui ihan mallikkaasti, ja oli aivan ihanaa kuulla basson ääni kunnolla. Kaiun lisääminen kaunistaa myös tinapillin ennestäänkin kaunista ääntä. Uusia ihanuuksia musiikin sarallakin kuultiin, Päivin sovitus Road to Lisdoonvarnasta oli ihana, samoin Päivin esittelemä uusi laulu.

Hyvin viihdyimme, ja tarjoilutkin olivat oikein maukkaita. Tiina toi tuliaisiksi Kannel-suklaata, ja vadelmalimpsa ja vesi pitivät soittajat nesteytettyinä. Allekirjoittanut oli tuonut myös keksejä, mutta kaiken häslingin ja ajanpuutteen takia ne jäivät tarjoamatta. Pitempäänkin olisimme viihtyneet, mutta nukkuma-aika painoi päälle ja äitejä tarvittiin pienokaisia nukuttamaan.

Pihisee pihisee

Lauantaina meillä oli Hennan kanssa pieni instrumentaalisessio kun yritimme yksissä tuumin saada selkoa uudesta pillistä. Vanhan nokkahuilistin vinkeistä ja ankarasta piipauksesta oli sen verran apua että ajoittain sain jo liki puhtaita ääniä kuuluville. Harjoittelukappaleena soittelin uutuutta nimeltä Si beag, si mhór. Siinä olisi se Hennan kaipaama kolmetahtinen tarjolla, jos rouvat Harput haluavat ottaa kyseisen kappaleen ohjelmistoon.

Olen jatkanut piipausharjoituksia omin päin ja nyt voin jo luvata että kyllä se siitä.

Päivän posti

Hmmm, mitähän tuo putkilo sisältää? Näyttää tulleen Englannista asti.



Kas vain, pilli!

Tämän yksilön on omin pikku kätösin askarrellut brittiherra Dave Shaw. Oli varsin kohtuuhintainen ja vinkeän näköinen joten tilausnappi napsahti. Harmi kun ei ehtinyt tämän päivän reeneihin - niistä lisää kohta.

Keppi apuun

Viime sunnuntain harjoituksissa hiukan verryteltiin sormia, sillä edellisestä yhteissoittokerrasta oli vierähtänyt yli kolme viikkoa. Ainakin allekirjoittaneen sormet pehmenivät välissä.

Yritetään eukkobiisistä rokimpaa versiota, kun sitä Pop-pop-musiikissa jo vähän tavoiteltiin. Aino otti kynän kauniiseen käteen ja antoi sillä kanteleelle kyytiä. (kynä oli siis 30-40cm pitkä ja päälle sentin paksuinen) Tekniikka ei ole ennennäkemätön, sitä voi ihastella Päivin laittamassa youtube-videossa, jossa koululaiset soittavat kanteleella Hard Rock Hallelujaa.

Harppujen lähiympäristö Lovikkalaistuu hyvää vauhtia. Uusimmat tulokkaat ovat kaksi piccolokanteletta, joiden onnelliset uudet omistajat löytyvät Outin ja Hennan perheistä.

Tehotreeni

Viikonloppu oli buukattu täyteen kotikutsuja, tuomasmessuja, synttäreitä ja muuta tuiki tarpeellista, joten harjoittelimme jo perjantai-iltana Ainon kotiintulon ja Tiinan töihinlähdön välissä. Ajankäyttömme oli tällä kertaa harvinaisen tehokasta ja ehdimme soittaa puolessatoista tunnissa enemmän kuin normaalisti kolmessa. Soittelimme sekä Valamon että Konevitsan kirkonkelloja, Mitä me tytöt suremma, Maalaisromantiikkaa, Donnybrook Fairia ja Pop-musiikkia. Legendaa yrittelimme myös, mutta sanat olivat hukassa.

Torstaina on luvassa Kalevalanpäivän koulukeikka. Soittolistalla ovat ainakin em. Kirkonkellot, Mitä me tytöt suremma ja Pop-musiikkia, mutta muista joudumme luultavasti karsimaan. Ehdolla ovat vielä Legenda, Maalaisromantiikkaa ja Donnybrook Fair.

Henna vaihtaa vielä kielet Kuningattarelle ja sitten ollaankin kenraaliharjoituksia vaille valmiit kohtaamaan Yppärin ala-asteen kriittinen yleisö.

Uusi sävellaji

Hennan hienon uuden kanteleen myötä voimme nyt entistä helpommin vaihtaa sävellajia d-duurista vaihtelun vuoksi myös g-duuriin. Tämän teimmekin kun Rakastan kaista tuli korvia vihlovaa kiikausta deessä. Geessä se on ihan jees, varsinkin kun Päivi vähän laulelee omiaan nuotin vierestä kertosäkeen kohdalla. Sävellajin muutos käy siis seuraavasti:

1. Henna kääntää vipua kanteleestaan.
2. Aino ottaa viritysavaimen käteen ja mulkkaa cissin ceeksi
3. Päivi keskittyy laulamiseen
4. Allekirjoittanut soittaa ceen kohdalla vapaavalintaisesti eetä tai geetä.

Helppoa!

Soittelimme myös Pop-musiikkia ja Antille Afrikan yötä. Ehkä saatoimme rimpauttaa myös jotain muutakin.

Tiina, pitikö sun kirjoittaa jotain?

Olen vähän odotellut että Tiina paljastaisi syyn miksi viime perjantain harjoituksissa söimme täytekakkua. Siihen liittyy jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua ja jotain sin... punaista.

Musiikillisista asioista voin kertoa sen verran, että perjantaina soittelimme Suvun kuopusta, Valamon kirkonkelloja ja Pop-musiikkia. Viimeinen tuskin tulee jäämään ohjelmistoomme pysyvästi, koska karttelemme julkisilla paikoilla musiikkia, jonka esittämisestä voi joutua maksamaan jotain.

Hennan uusi kantele on aivan tyrmäävä, huikeimpana yksityiskohtana kimaltavat huiluäänimerkit! Ja kyllä se soikin ihan mainiosti. Vahvistintakin kokeiltiin sen verran, että kyllä se toimii ja kitaran piuha käy kanteleenkin äänen vahvistamiseen.

Tämmöinen tuli postin mukana

Lovikan 11-kielinen sähköllä ja mollivaihtajilla.
Tässä taitaa olla synttärilahjaa useammaksikin vuodeksi! Oppisinpa vaan ensimmäiseksi olemaan tökkimättä noita mollivaihtajia kesken biisin...

Kaksipäinen tinapilli

Pitipä hieraista silmiä kun lattialla lojui tämmöinen instrumentti:


Anttihan se oli kätevänä miehenä risteyttänyt tinapillit. En ole vielä ihan päässyt selville miten tätä CD-vireistä putkiloa soitetaan.

Siinä se nyt sitten on!

Lätinöitä

Täytynee jotain raportoida, kun anonyymitkin alkaa jo huhuilemaan.

On todellakin ollut vähän hiljaista. Toissapäivänä oli puhe pitää kolmen naisen harjoituksen ilman lomailevaa Ainoa, mutta niistä tulikin yllättäen kahden naisen lätinätuokio. Henna ilmoitti olevansa kipeä, joten Päivin kanssa _puhuimme_ musiikista ja monesta muustakin asiasta. Ehkä enimmäkseen niistä muista.

Kanteleitten kuningatar on todellakin saanut taas uuden oppilaan, kun minä aloin varovaisesti näppäilemään ja rämpyttämään. Tähtäimessä on bassokantele, ja kuningatar yrittää minua kuninkaallisella arvollaan opastaa kanteleitten maailmaan.

no. Siinäpä ne asiat taisivat tältä kerralta olla. Että heippa!

Pillikorjaamo

C-pillini oli mystisesti litistynyt alaosastaan. Kyllä siitä ääntä lähti, tosin vielä normaalia käheämpi ja C ja D oli hankala soittaa puhtaasti kun reikiä ei tahtonut saada kunnolla umpeen. "Sillä se lähtee millä on tullutkin", muistelin Laila Slidenin klassikkoneuvoja vuodelta -89 tai niiltä main ja tungin pillin oven saranapuolen väliin.

Ei siitä ihan pyöreä tullut, mutta vähemmän littana kuitenkin. Ja vähän helpompi soittaa taas.

Kieliostoksille mars!

Vaihteeksi ostoslistalla kieliä, mandoliiniin tällä kertaa. Minäkin virittelin soittopeliäni. Vika vanhoissa kielissä (siis kaiketi taivaan vanhoissa; soitin myytiin minulle nimellä mandoliini 50-60-luvulta). En tunne itseäni huijatuksi, sillä myyjä kuitenkin kertoi kielten olevan jo vaihtokunnossa. Vaikka poikki onkin vain yksi kieli, ostan kuitenkin koko setin ja vaihdan kaikki.

Maanantaina harjoiteltiin. Meni ihan jees. Eukkolaulu alkaa jo sujumaan hyvinkin mallikelpoisesti. Soiteltiin myös Afrikan yötä, mikä sekin vain paranee koko ajan. Legendaakin muisteltiin ja Herraa hyvää kiittäkää. Ihan perusharjoitukset, muisteltiin vanhoja juttuja eikä taidettu lisätä mitään uutta. Korjatkaa toki harput jos ihan väärin muistan.

Sain kielet!

Kitaraan nimittäin. Eli harjoittelu jatkuu, nyt voin siirtyä Kitarakoulussa kohtaan "Säveliä 3. kielellä", jee.

Löysin myös sisäisen basistini, kun soittelin Oodia ilolle kahdella matalimmalla kielellä ja se olikin paljon hauskempaa niin, kuin sivulla 10, jossa sitä soitetaan 1. ja 2. kielellä. (Öh, anteeksi kökkökielinen lause. Toivottavasti punainen lanka on löydettävissä kuitenkin) Vaikka kitaraa sellaisenaan ei kelpuuteta bändiimme, voin kuitenkin lupautua vapaaehtoiseksi soittamaan bassoääniä jos johonkin piisiin niitä tarvitaan.

Tinapillit

Suunnittelin ryhtyväni tinapillistiksi Riverdance-huumassa vuonna 1998. Muutaman kaverin kanssa soitimme ilmatinapilliä ja treenasimme Michael Flatleyn askelkuvioita pitkin Sarpatin* pihaa.

Tämän muistaen ystäväni Elisa toi minulle tinapillin Irlannin reissultaan. Se on kuvassa vasemmanpuoleinen, D-vireinen Feadóg-merkkinen pilli. Sen kanssa oli aika helppoa aloittaa, koska sormitus menee kutakuinkin samalla lailla kuin nokkahuilussa, jota ala-asteella opeteltiin soittamaan. Tinapillin ääni ei kuitenkaan ole kovinkaan hurmaava yksinään, varsinkaan jos soittajan taidot ovat kotoisin sieltä ala-asteen nokkahuilutunneilta, joten soitin sitä kovin vähän. Monta vuotta se lojui milloin jossain miljoonalaatikossa milloin lelulaatikon pohjalla, kunnes Vanhat Harput saivat alkunsa.

Toinen on C-vireinen Waltons-pilli, joka on ostettu täkäläisestä musiikkiliikkeestä. Sillä sujuvat myös D-mollissa soivat kappaleet, joita joskus saattaa ohjelmistoomme kuulua.

Tinapilli on tähän bändiin mitä erinomaisin soitin, koska se on kevyt eikä vaadi virittämistä. Jammailua edistää se, että sävellaji on aina oikea (jos vain pilli on oikea). Eduiksi laskettakoon myös se, että tämä instrumentti ei juuri kolhuja hätkähdä. Hintakaan ei päätä huimaa: tämän tason soittimen saa alle kympillä.

---
*Sarpatti on Pyhäjoen seurakunnan nuorisotila jonka pihamaalla on eräänkin kerran seisottu ringissä ja mietitty mille aletaan vaaleina kesäiltoina.

Vanhat Harput eivät soita kitaraa

Eilen tuli todistettua myös se, että Vanhat Harput eivät soita kitaraa. Bändillä on sosiaalikitara, joka erinäisten vaiheiden kautta on päätynyt Hennalle, joka lainasi sen Ainolle. Aino kuitenkin rakastui kanteleeseen ja Tiina vuorostaan otti kitaran. Tiina on nyt käyttänyt kaiken tarmonsa mandoliinin opiskelemiseen, joten minä ajattelin opetella soittamaan kitaraa.

Omistan Hal Leonardin "Kitarakoulu" -oppaan jonka mukana tulevan cd:n mukaan aloin virittää kitaraa. Ihmettelin kun ääni ei oikein tunnu muuttuvan, joten väänsin viritystappia ihan reilusti ja... *tsojoing!* kieli räpsähti silmille. Viereinen kieli.

Tästä lähtien soitan vain soittimia joita ei tarvitse virittää.

Hennan kanteleet

Vanhat Harput suosivat helposti mobilisoitavia soittimia. Maksimikokoa edustavat 10-kieliset kanteleet, kitara on jo todettu liian suureksi roudattavaksi, johtuen lähinnä taustajoukkojen koosta ja siitä, että ko. pelillä ei ole koteloa, jossa se kolhuitta kulkisi. Koska harjoittelemme ja esiinnymme vain ihmisasumuksissa, äänentoistokin on toistaiseksi tarpeetonta. Periaatteesta "jokainen roudaa omat soittimensa" jouduin kuitenkin viime viikolla päiväksi luopumaan, kun kahta päivää ennen esitystä lääkäritäti teki vatsaani muutaman viillon, enkä siksi voinut kantaa omaa kantelettani. Tiinalla oli sinä päivänä onneksi vain huuliharppu ja munniharppu, joten aivan liian suurta taakkaa hän ei joutunut sillä kertaa kantamaan.

10-kielisen Lovikka-kanteleeni ostin keväällä 2003 Oulusta Musiikki-Kullakselta. Oli niin kova kiire päästä soittamaan, että kauempaa en olisi ehtinyt hakemaan :-D Valita ehdin sen verran, että vaalean ja tumman väliltä päädyin tummaan. Olen nähnyt yhden vaalean puunvärisen kanteleen muuttuvan ajan myötä vihertäväksi, :-P joten tumma väri oli varmempi valinta.

5-kielinen kanteleeni, jota Aino soitti kesän ajan, on kuusamolaisen Antti Keräsen valmistama. Sain ko. pelin synttärilahjakseni vuonna 1991, ja edelleen se on erinomaisen kaunis sekä näöltään että ääneltään.